Lazy day

Poutapilviä

ne näyttävät hattaralta

paitsi, että ne ovat valkoisia

eivät vaaleanpunaisia

Lisäksi söisin mieluummin hattaran 

kuin valkoisen poutapilven

Siitä kun tuskin syntyisi suurtakaan ateriaa

Ne ovat vain valkoisia poutapilviä

uiden sinisessä meressään

törmäten välillä toisiinsa

ja muuttuen joskus lohikäärmeiksi

Mulla on ollu erilaiska päivä. Erilaiska? Töissä oli aamuvuoro, tai no aamupäivävuoro, mutta nukuin pitkään eli mulle aamuvuoro. Lystiä kesti 7 tuntia ja voi sitä paleltumisen määrää. Kotiin pääsin viiden jälkeen. Lenkille pitäisi vielä ehtiä, että voisi edes jollain tasoa olla ylpeä itsestään. Plus ne lihasharjoitukset. Jotenkin tylsää olla koneella, mutta toisaalta muutakaan ei jaksaisi. Liikaa seisomatyötä, jalat huutaa apua.

Mun kuvat tosiaan ei ole muualta kuin täältä! tässä vaiheessa kun kamera ei ota tarttuakseen mun käteen. Se jotenkin vierastaa sitä. Toisaalta voisin raahata itseni salill koska lenkki tossa kylmässä tuulessa ei houkuta. 

Silti siellä paistaa aurinko -Sää huijaa.

Oon muuten hirmuisen ihastunut aasialaiseen pukeutumistyyliin, ulzzangiin. Se on jotenkin niin tyttömäinen ja suloinen. Suuri haave olisi joskus itsekkin mahtua tuommoisiin pikkuriikkiiin vaatteisiin. Kuorruttaa itsensä pitseillä, röihelöillä ja ruseteilla. Ja laittaa tukkansa suurille kiharoille.

Upean suloista ja vaahtokarkin pehmoista iltaa ruudun toiselle puolelle !

The start

Ojensit minulle purkin hiekkaa

"Se on tähtipölyä.

Kun heität sitä ilmaan se loistaa kaikissa sateenkaaren väreissä,

kimmeltää auringossa.

Tähtipölyä ja lasi täynnä toiveita."

Mitä minä toivon?

Aloitin päivän lenkillä, sateessa. Mä on vierastanut juoksemista nyt jonkin aikaa, kun kaveri sattui rikkomaan mun mp3-soittimen. Jotenkin treenaminen on sittemmin jäänyt. Tänään kuitenkin otin itteäni niskasta kiinni ja kaivoin lenkkarit kaapin uumenista. Voisin palkita itseäni ostamalla uudet juoksukengät kun ekan kuun palkka tupsahtaa mun tilille. Vaaleanpunaiset juoksukengät.

Mä haaveilen liikaa, mutten koskaan tee. Mahtaa olla jollain tapaa yleinen ongelma? Mä oon kuitenkin nyt päättänyt, että mä pystyn tähän. Pakko. Mä en halua enää itkeä ja ajatella kuinka inhoan itseäni. Mä tahdon olla sinut itseni kanssa, niinhän me kaikki? Ajattelin vielä tehdä parit lihasharjoitukset ja nauttia Charmedin 8-kauden vikoista jaksoista. 

Lapsuuden ehdoton lempparisarja on vieläkin superjees !

Täytän toisen purkin toiveillani

Asetan sen tähtipölyn viereen

Siinä ne hymyilevät vierekkäin,

kaksi lasipurkkia,

aivan pikkuista

Hiljaa kuiskaavat toisilleen

mitä sisältä oikeasti löytää

Mutta kukaan ei kuule

Toiveet eivät muuten toteudu

eikä tähtipölyssä olisi taikaa

Klick!

Katsoin sinne mistä tuuli puhalsi, vesi oli kirkaan sinistä.
Kuiva hiekka tarttui hiuksiini.
Suljin silmäni ja tunsin kevyen hengähdyksen kasvoillani, se olit sinä.
Mutta minä olin yksin rannalla, yksin veden ääressä, yksin sannalla.
Ehkä niin oli parempi.
Lokit lensivät auringonpaisteessa.
Nauroivatko ne minulle?

Ensimmäinen.
Kesä, rakkauden kesä 2012. Mutta eipä musta tunnu hirveen erilaiselta. Mä oon ollu masentunu, en enää niin paljon. Itsetunto-ongelmat on jääneet. Mun paino heittää vuoristorataa ja mä pelkään kyydissä, sillä se nousee hitaasti mutta varmasti. Lähiaikoina kovinkin nopeasti, silloin kun oon koittanut sitä tiputtaa. Järkeenhän se ei käy.
Mun on kuitenkin otettava itteäni niskasta kiinni, siksi ajattelin koittaa purkaa hyvinkin monimutkaista mieltäni tänne. Lähinnä omaan lukuun, tuskinhan tänne moni eksyy. 

 Joo, tusinablogi, ehkä? Mä haluisin kuitenkin joskus olla ylpeä tai tuntea itseni edes mukavaksi omassa kehossani. Surkeinta on se, etten osaa hyväksyä nopeaa painon nousuani, vaan koitan ahtautua pienempiin vaatteisiin. Lopputulos ei ole kauneimmasta päästä. Ja kyllä, mä tiiän että kaikilla on ongelmia oman painonsa tai ruumiinmuotonsa kanssa, mutta koitan olla liioittelematta asioitani. Mun on vaikee puhuu mun itsetunnosta mun ystäville, koska lähinnä mun paraskaveri Mia, ei jaksa kuunnella. Tää taas ei johdu siitä, että sanoisin turhasta, vaan Mia on vähän semmonen ettei sille voi näyttää tunteitaan. Siks ne pakkautuu sisälle, ja siks mä masennun. On mulla muitakin läheisiä ystäviä, mulle on vaan muodostunut semmonen "muuri" etten voi esim. itkeä kenenkään kaverin eessä, koska yksi pitää sitä jotenkin "nolona" tai rasittavana. Nojoo, tarkotushan ei ole tehdä tästä mitään angstiblogia, nääh. Mä koitan tällä motivoida itseäni. 

Mietin, että voin tähän kuiskata sen, kuinka välillä itken itseni uneen. Mun on vaan vaikea olla mä. Mä en siis todellakaan ole vielä ylipainoinen tai koulukiusattu, että tää olis jonkun toisen ihmisen aiheuttamaa. Mulla on vaan suuret kamppailut oman itseni kanssa, ja se on vielä selättämätön vastus. Tää blogi tulee kertomaan siitä mitä mun elämässä tapahtuu, koitan eniten päivittää sitä kuinka saan mun painonpudotuksen kohilleen -taas. Jos joskus pääsisin tavoitteeseenkin...

Kuvat täältä! 


Sanoit kerran, että toiveeni toteutuu kun ummistan silmäni ja keskityn siihen kaikella voimalla minkä pystyn itsestäni keräämään. 
Ongelmani on, etten tiedä suurinta toivettani.
Onko liian vaikeaa määrittää mitä halajan elämältä. 
Eikö aika voisi pysähtyä, että voin miettiä tätä hetken?
Sanoit ei, ettei elämä odota minua. 
Minä kai myöhästyin junasta.
Odotan seuraavaa.
Kuuntelelen kiskoista kun se saapuu.
Silloin olen valmiina.