Who am i?

Itsensä määritys. Se on oikeastaan kovin vaikeaa. Mulla tuli kuitenkin semmonen fiilis, että mä tahdon ja haluan purkaa pääni sisältöä kertomalla itsestäni. 

Mä oon ollut masentunut. Ei se koskaan semmosessa pisteessä oo ollu, että mä oisin mitään itteleni tahtonu tehdä, mutta silti aika vakavaa se oli. Musta tuntu kun mulla ei ois ollu ketään, vaikka mulla oli. Musta tuntu etten mä riittäny, mihinkään, musta ei ollut mihinkään. Mä tahdoin vaan hautautua yksinäisyyteen, olla vaan, mutta samalla aikaa en tahtonut. Mä en ollut onnellinen. Mun on vaikee sanoa miks mä olin masentunu, siihen oli niin monta syytä. Tajusin millasia jotkut ihmiset oikeesti oli, ja semmotteet vanhat kuvat niistä ikään kuin särky. Mutta mä olin edelleen sama vanha minä, muut liikku eteenpäin. Mä muistan sen puhelun mun hyvälle ystävälle Helsinkiin yhtenä tammikuun iltana. " Mä en enää nauti joistan asioista mistä mä ennen nautin. Mä en jaksa, mä en välitä, musta tuntuu ettei sillä oikeestaan oo väliä? Onko mulla ees väliä? " 
Keväällä mä asennoiduin ottamaan itteäni niskasta, mun oli pakko. Musta ei tuntunu enää hyvältä puhua asiasta puolituntemattomalle ihmiselle joka koitti auttaa mua sen kanssa. Ei sillä, kyllähän se autto, mut mun oli pakko puhua siitä enemmän niille joista mä välitin. Mä tajusin, et emmä voi ajatella asioiden tapahtuvan ilman mun omaa efforttia. Kaikki on loppujen lopuks ittestä kiinni, ja mun oli pakko hyväksyä kuka mä olin. Ainakin koittaa. Ja tällä hetkellä mä koen olevani jollain tasoa onnellinen.

Tää tapahtu kun olin vasta ala-asteella. Koko luokka käänty vaan mua vastaan. Mä olin ennen sitä rohkeesti aina oma itteni, mut ton tapaksen jälkeen, musta tuli ujo. Mä oon koittanu parantaa mun ujoutta, mutta se on hirmu vaikeeta. Mulle ei oo helppo olla oma itteni heti aluks, mulle muodostu semmonen "suojakilpi" jonka taakse mä kätkeydyin. Oli helpompi antaa ihmisten pitää mua ujona ja sisäänpäinsulkeutuneena, kuin että mua taas syrjittäisiin sen takia millanen mä oon. Mulla on tosi iso persoona, täynnä kaikkea, ja siks ne onki kun kaks täys eri puolta musta, jotka on muodostunu mulle vuosien saatossa. Toivon mukaan mun sisäinen itteni näkyis ihmisille enemmän, ainakin mä itse koen niin nykyään.

Mä _rakastan_ sitä! Musiikki on mun elämä, ja mä toivon ja haluan ja yritän päästä koko loppuelämäni viettämään sen kanssa. Mun on pakko. Se tekee mut onnelliseks, se hetki kun mä saan laulaa - oli se sitten yksin tai yleisön edessä. On ihana nähdä myös niitten ihmisten ilmeet kun mä esiinnyn. Se, että mä saan ne hymyilemään. Musta on maailman ihanin tunne se, kun tietää saaneensa toisen mielen paremmaksi. Se vilpiton hymy. Mä oon luonteeltani semmonen, että jos toista masentaa, niin mä haluan auttaa. Mä en halua, että kukaan muu joutuu oleen yhtä maassa kun mä oon ollu, tai masentuneempi kuin mä. Mä tahdon monesti kuunnella toisten murheita, ja mulle niitä myös kerrotaan. Oon myös hirvee people bleaser, et tahon eka et muilla on kivaa, sitten vasta mulla.

Tän asian yli mä en pääse. Mä tiiän, etten oo mikää metrivalas, mut en tosiaan oo myöskään tarpeeks laiha pitämään esim bikinejä. Mä tahtoisin ihania vaatteita, ihonmyötäsiäkin, mutta ne on sula mahdottomuus. Laihdutus on mulle hirveen vaikeeta. Mä pysyn kyllä mun ruokavaliossa, mutta jos mä retkahdan kerrankaan, mun on vaikee palata rutiiniin. Ja mun retkahdus ei meinaa mitään yhtä suklaapatukkaa, vaan se meinaa yhdeksi illaksi isoa sipsipussia, suklaalevyä ja kylmä pullo 7uppia. Yeah that sucks, i know. Ja kun ton jälkeen se ei jää siihen yhteen kertaan vaan sitten palataan siihen kuuluisaan: huomenna mä lopetan tän. Mä ahmin. Samaan aikaan kun masennuin tää muodostu mulle ongelmaksi. Ja mä jopa unelmoin bulimikoksi tulemisesta - niin älyttömän tyhmältä kun se jälkikäteen kuulostaakin. I had really hit the bottom.

Pääni sisällä mä olen oikeasti prinsessa. Laiha ja kaunis. Odottaen sitä  prinssiä. I know all the disney princess movies by heart - not all the dialogues but yeah u know. Jotkut mun kaverit pitää mua ällöromanttisena, liiallisena söpöilijänä ja joo. Tästä päästään myös siihen mysteeripotsuun josta mun viime postaus kerto. Asiahan on niin, että mulle on muodostunu semmonen kuvan tästä mun romanttisuudesta, että semmosta miestä millasen mätahdon ei todellakaan oo olemassa. Toinen asennoitumisasia on se, ettei muhun voi ihastua -saati sitten rakastua. Nyt kuitenkin nää molemmat tabut on tuhottu, yhden ihmisen toimesta, ja se ihminen on kaikkea sitä mistä mä oon aina mun prinsessa maailmssani unelmoinu. Joten joo, romanttisia miehiä on vielä olemassa, joskus niitä vaan täytyy odottaa 18 vuotta.